Julkaistu Koillissanomissa

            23.02.2001 Kuusamossa

                    Kirjoittaja: Tuomo Pirttimaa

  Ei päämäärä vaan liike

 

Lähtö on räjähtävä, aivan kuten Jukka ’’Susi’’ Nordman on varoitellut.

Oikea käsi puristaa ohjauskaarta. Vasemmalla kädellä vetäistään auki 

sieppausköyden vetosolmu, jolla reki ja valjakko ovat kiinni koira-

aitauksen tolpassa. Solmu irtoaa, koirat tuntevat olevansa vapaita. 

Kaarta puristavan käden olkapää rytkähtää ja silloin mennään.

 

Vetokoiria ei tarvitse houkutella vetämään. Ne vetävät, koska se on 

niiden elämäntehtävä. Sen huomaa heti ensi metreiltä. Susi Nordman

ajaa edellä. Jälkimmäisenä tuleva valjakko haluaa vetää välimatkan 

umpeen ja ensimmäiset sadat metrit saakin seisoa toisella jalalla kelkan 

jarrun päällä: rautakaari vastaa moottorikelkalla poljettuun ajouraan, 

lumi pölisee. Jarrulla säädetään vauhtia, koirat vetävät koko ajan niin 

paljon kuin jaksavat, Susi Nordman on opastanut ennen matkalle lähtöä.

Senkin hän on sanonut, että jos kuusi koiraa haluaa viedä ihmistä, niin ne 

vievät. Mekaanisella jarrulla koiria ei saa pysähtymään, siihen vaaditaan 

henkinen yliote koirista. Minulla sitä ei ole, ventovieraalla, joka on ensim-

mäistä kertaa koiravaljakon kaaressa kiinni. Siksi ei ole muita vaihtoehtoja 

kuin koettaa pysytellä kyytillä. Jos putoan, tätä  valjakkoa saadaan lähteä

hakemaan moottorikelkalla jostakin hyvin kaukaa.

 

Liikasenvaaran kylätiellä koirat laittavat kaiken peliin. Koirien jalkojen 

töminä peittyy tuulen suhinaan korvissa, viima nostattaa veden silmiin. Koirat 

pistävät jokaiseen laukkapariin koko elämänsä voiman. Se on hieno tunne.

Ensimmäinen mutka Korvasjärven metsäautotielle menee tunteella. Reki roivaa 

rankasti ulkokurviin, mutkan jälkeen huomaa olevansa edelleen pystyssä.

 

Jokainen koira vetää 200 kiloa. Minulla on edessäni valjakko, joka saisi tasaisella 

liikkeelle 1.200 kilon massan. Sitä on hankala käsittää, se on parempi kokea. Jos 

alennetaan näitä koiria vertaamalla niitä moottorilla kulkevaan esineeseen, 

kuuden hyvän koiran valjakko on kuin urheiluauto tai kovatehoinen moottori-

kelkka. Mutta ei alenneta. Reen edessä on kuusi yksilöä.Susi Nordman on 

laittanut eteeni hyvän valjakon. Johtajakoirana edessä oikealla vetää Trevor, 

9-vuotias siperianhusky uros. Kokenut vetäjä,Susi Nordmanin parhaita koiria.

Trevorin rinnalla pinkoo alaskanhusky Into. Alaskanhusky on kaunis kiertoilmaus 

sekarotuiselle vetokoiralle. Puolet setteriä, puolet siperianhuskya ja koossa on 

erinomainen vetäjä, joka on tavoiltaan vielä hivenen ihmisrakkaampi kuin etäisen 

viileänä pysyttelevä siperialainen. Toisessa rivissä vetävät Tiplu ja Zorro, joka 

on 12 ikävuodestaan huolimatta loistavassa kunnossa.Kolmannessa rivissä ovat 

Espanjasta tuotu Carmen sekä Zeus. Muutaman kerran Carmenin näkee hieman

löysäilevän, eikö se ole vielä aivan tottunut Liikasen oloihin?

 

Korvasjärvi jää oikealle puolelle, koukataan rajavyöhykkeen vierestä ja laskeudutaan

Matinjärven jäälle.Risteyksissä Susi Nordman ohjaa koiriaan käskyillä. Johtaja-

koirat tietävät mitä tarkoittavat vasen ja oikea. Parhaimmat koirat tietävät senkin, 

mitä tarkoittaa ’’vähän vasemmalle ja ’’vähän oikealle’’. Minä vain kerron niille minne 

pitää mennä, Susi on kuvaillut ennen lähtöä.

 

Parin kilometrin jälkeen koirien vauhti tasaantuu. Ne ovat päästäneet itsestään 

kovimmat höyryt ulos. Vauhti asettuu johonkin 15 kilometrin tunti nopeuteen.

Tämä on nyt sitä vauhtia, jota tämä valjakko jaksaisi vaikka yöhön asti, tarvittaessa 

päivän päivän perästä. Kokeneet koirat tietävät, ettei matka tapa vaan vauhti. Kun 

joudun hiljentelemään jarrulla valjakon työntäessä Susi Nordmanin kintereille,voi 

huomata vanhojen ja kokeneiden koirien vähentävän vetoa kuullessaan jarrun rolinan. 

Nyt ne saa pysähtymäänkin polkaisemalla jarrun pohjaan. Toisaalta vastamäessä 

koirat parantavat vauhtia kun avittaa kyytiä muutaman kerran potkaisemalla maasta 

vauhtia. Vetokoirille liike on elämäntehtävä. Siksi ne innostuvat huomatessaan ajajan 

olevan hengessä mukana.

 

Noustaan Autiojärveltä metsään. Kokeilen pitääkö paikkansa mitä Susi

sanoi ja seisoskelen vastamäen potkimatta vauhtia, nautiskelemalla vain koirien 

kyydistä. Kyllä, 12-vuotias Zorro vilkaisee olkansa yli, että mikä mies siellä vain 

viilettää eikä auta...

 

Metsäinen taipale Pienelle Sirkkalammelle on tiukkaa mäkeä ja mutkaa,jossa 

kyytiläinen saa olla tarkkana. Yhtäkkiä edessä on jyrkkä mutka, reki heilahtaa 

metsään ja kaatuu. Niin kaatuu ajajakin, putoaa pehmeään lumeen.Jokin vimma 

pistää puristamaan ohjauskaarta niin paljon kuin jaksaa. Valjakosta ei lopu vauhti 

eikä voima. Se nykäisee keveästi reen ajajineen uralle ja pystyyn. Sirkkalammen 

leirillä Susi naureskelee: asiakkaita olisin varoittanut tuosta mutkasta, mutta sinä 

sait kokeilla miltä se tuntuu... Kiitän kokemuksesta.

 

                                                              TUOMO PIRTTIMAA

 

             Susi kotiutui Liikasenvaaraan

  

Entisessä elämässään Jukka Nordman, saariston poika Nauvosta, korjasi moottori-

pyöriä ja ajoi niillä kilpaa.

– Mikään ei voisi olla kauempana nykyisestä elämästä, Susi Nordman naureskelee. 

Eräyrityksensä leirin laavulla istuskelevalla miehellä on nahkahousut ja turkki. 

Silmät vilkkuvat neljäntuulenlakin ja jeesusparran välistä.

– Minä olen talvi-ihminen ja saaristossa ei ole enää talvea, hän perustelee siirtymistään 

Kuusamoon.

– Saaristossa on jo liikaa mökkejä ja liikaa ihmisiä. Luonnossa liikkuva ihminen törmää 

toiseen ja jompi kumpi siinä aina kokee tulleensa häirityksi.Ei muutto Nauvosta 

Kuusamoon silti iso muutos ole, kun on tottunut luonnon keskellä elämään.

– Jos Kuusamossa vedenpinta nousisi yhtäkkiä 30-40 metriä, niin täälläkin liikuttaisiin 

veneillä nykyisiltä vaaroilta toisille kuin saaristossa...

Puolenkymmentä vuotta sitten Susi kävi vuoden mittaisen eräopaskurssin Kuusamossa. 

Kurssin jälkeen hän teki töitä Kiilopäällä.

– Sinne Mirja tuli lumikenkävaellukselle, Susi viittaa elämänkumppaniinsa.

– Jukka antoi minulle rikkinäiset lumikengät ja korjaili sitten niitä koko matkan, 

Mirja nauraa.

Kiilopään jälkeen Susi palasi Kuusamoon ja tutustui koiravaljakoihin. Aluksi valjakko 

oli toisen yrityksen omistama, sitten se siirtyi hänen nimiinsä. Löytyi asuinpaikka

Liikasessa, jonne Mirjakin muutti Espoosta.

No se oli jo iso muutos? Oli, Mirja sanoo, mutta nyt olisi paljon vaikeampaa lähteä 

takaisin espoolaiseen kerrostaloon ja jatkaa töissäkäyntiä Helsingin keskustassa.

Susi hankki lisää koiria, toisen valjakollisen, kolmannen... nyt koiria on aitauksessa 

46, joista reen eteen valmiita tapauksia saa kokoon kuusi kuuden koiran valjakollista. 

Yksi yhdeksän koiran pentue on kasvamassa.

Yrityksen nimi on Erä-Susi. Se antaa nykyisellään Sudelle elannon. Yhdenlaiseksi 

elämäntapa intiaaniksi ryhtynyt mies sanoo jättäneensä kiireen etelään ja tekevänsä 

töitä asiakkaiden kanssa sen ajatuksen mukaan.

– Liukuhihnatyöskentely ei sovi tähän hommaan.

Kotiutuminen 70 kilometrin päähän Kuusamon keskustasta on onnistunut hyvin.

– Meidät on otettu Liikasessa loistavan hyvin vastaan, Susi ja Mirja

sanovat.

– Naapurit ovat valtavan hyvät. Enemmän täällä on naapureiden välistä 

kanssakäymistä kuin kaupungeissa.

 

Erä-Suden nettisivut löytyvät osoitteesta www.koillismaa.fi/susi

 

Valjakkohommissa pitää pukeutua koiramiehen lailla, nahkaan ja

turkiksiin, Jukka "Susi" Nordman sanoo. 

– Showtahan tämä on osaltaan.

        

 

     

                    Kuvat: Mirja Pyysiäinen